Oli tuossa pari vuotta sitten tilanne, että elämässä oli kaikenlaista haastavaa ja tuntui ettei oikein millään saanut edes ajatusten päästä kiinni saati että olisi saanut mitään selvitettyä. Pari viikkoa kävelin ympyrää, ihmettelin ja murehdin. Sitten kävin Jätti-Rätistä hakemassa parisen säkkiä matonkuteita. En edes muista mistä moisen innostuksen sain kun en ollut ikinä aiemmin edes tiennyt miten matonkuteita hankitaan saati että mitä niillä tekisi. Mutta semmoiset kuitenkin hain. Enkä todellakaan tiennyt mitä hain!
Ostin mitä halvimmalla sai, sellaisia säkkejä. Mutta värit oli kivat. Avasin ensimmäisen pussin ja totesin, että nämä täytynee keriä palloiksi tai miksi tahansa, mutta sieltä säkistä niitä ei sellaisenaan ulos saa. Ensimmäinen väri meni melko siististi, kudetta tuli ulos säkistä melkein samaa tahtia kun sain palloksi käärittyä.
Otin uuden värin ja aloin selvitellä sotkua, sitä riitti ja riitti, mutta ajan kanssa siitäkin kuitenkin selvisin. Tuijotin samalla aivottomana jotain televisio-ohjelmaa ja purin kude-säkkiä keriksi. Ajatukset keskittyivät pääosin siihen palloon. Tai näin luulin.
Ja sitten kolmas säkki. Voi hyvä ihme! Järjetöntä solmua ja sotkua alusta lähtien. Säkistä nousi vai yksi VALTAVA kude-läjä jossa ei ollut päätä eikä häntää, vain iso mytty! Sen lisäksi, kyseinen kude oli solmussa, se oli myös täysin rullautunut itsensä kanssa, ohutta narua. Aikani etsin päätä ja aloin kerimisen. Kude ei meinannut antaa millään periksi ja selvitystyö vaati sekä aikaa, energiaa että ajatusta. Ja kun olin saanut sopivan pallon kerittyä, se piti vielä avata ja poistaa siitä se suunnaton kierre joka aiheutti naruuntumisen. Eli pari metriä kerrallaan avasin kudekierrettä ja kerin uudelle kerälle sileänä. Ihan idiottimainen työ!
Mutta - kun luulin keskittyneeni vain kuteiden selvittämiseen, olinkin antanut aivoilleni rauhan setviä muita asioita ihan rauhassa, ilman aktiivista ajattelua. Kun aloitin maton virkkaamisen, tuntui suunnattoman konkreettiselta se työ mitä tein: ensin selvitellään mytty, jota kuteeksi sanotaan, silitellään ja setvitään. Ja kun on kudetta riittämiin, aloitetaan työ: silmukka ja kerros kerrallaan, suunnitelleen sitä mukaan kun työ edistyy. Aluksi tuntui että työ eteni nopeasti, mutta mitä pidemmälle pääsin, sitä hitaammaksi eteneminen muuttui. Lopulta tuntui ettei työ mene mihinkään.
Ja sitten loppui kude.
Työ näytti silti keskeneräiseltä. Koukku jäi puoleen väliin reunaa ja matto lattialle. Eihän se olisi mihinkään mahtunutkaan, oli kuitenkin jo niin iso. Puolen vuoden jälkeen siirsin virkkuukoukun maton alta hyllyn reunalle, toisen puolen vuoden jälkeen virkkuukoukku-pussiin. Mutta matto oli yhä kesken eikä kudetta tuntunut löytyvän mistään. Sen siitä saa kun ostaa mistään mitään tietämättä vaan tarjous-säkin Jätti-Rätistä.
Se varsinainen asia, jota olin pohtinut silloin maton aloitusaikana, tuntui etenevän aivan samaa tahtia - ei mihinkään. Enemmän kuin kerran mietin, että ei tästä tule mitään.
Maton aloituksesta oli kulunut puolitoista vuotta, kun kävin taas kuteenpala taskussa Jätti-Rätissä. Ja suuren suureksi hämmästyksekseni löysin sieltä kudetta, jonka väri ja koostumus oli aika lähellä alkuperäistä. Otin sitä säkin ja päätin että tämä loppuu nyt. Nyt on aika viimeistellä työ.
Tein mattoon vielä pari kerrosta ja sitten tuntui, että tämä oli tässä. Tämä ihan toden totta oli tässä. Asia käsitelty. Enkä puhu nyt matosta. Miten vähästä se olikaan kiinni.
Ja nyt tuo matto ei oikein löydä paikkaansa kotoa, mutta luopua siitä en voi. Siinä on jokaisella silmukalla niin suuri syvällinen merkitys, että ei siitä vain voi luopua. Matto, ihan vaan tavallinen matto. Ja kuitenkaan se ei ole matto ollenkaan vaan ihan jotain muuta. Hämmentävää.
Ja tein minä niistä lopuista kuteenpätkistä jotain muutakin: ikea-tuolille päälisen. Mutta siihen ei liity minkäänlaista tarinaa ;)
